Kesällä pidin rippileirin niin kuin tapana on. Pidin sen kolmen vuoden takaisen riparilaiseni kanssa, joka oli meillä kesätöissä, ja kesätyöntekijän kanssa. Elokuun lopussa muistelimme leiriä heidän ja isosten kanssa Papinholman seurakuntakodilla ja isoset halusivat tavata vielä leiriläisiäkin. Lupasin lähettää kutsun ja he lupasivat muistuttaa tekstareilla.

 
Tänään tapasimme kirkolla. Toivettelin tulijoita tervetulleiksi eteisessä, mutten keksinyt muuta puhuttavaa. Puolet leiriläisistä saapui. Työparini toivotti pyynnöstäni kaikki yhteisesti tervetulleeksi. Lauloimme konfirmaatiolaulun, jossa nähdään uusi maa, muttei päästä sinne. Katsoimme videotykillä isosten ottamia kuvia leiriltä. Leiriläisiä nolotti eivätkä he haluneet katsoa kuvia uudestaan, vaikka ne vaihtuivat nopeasti. Menimme ulos. Isoset koettivat leikittää ponileikkiä ja muita leirin suosikkeja. Kukaan ei oikein kehdannut. Paikalle tuli ylimääräisiä poikia. Kun olimme siirtyneet sisälle, huomaisin parin omankin pojan kadonneen.
 
Joimme mehua ja söimme keksejä. Kukaan ei keksinyt sanottavaa. Lastasin laivaa syksyisillä asioilla. Jotkut keksivät sanottavaa. Sitten muutkin keksivät kysymyksiä kaikille. Kyseltiin kuulumisia ja leirin hyviä ja huonoja asioita. Pari tyttöä joutui lähtemään. Laulettiin. Mentiin kirkkoon yksitellen rukoushelmialttarin kautta. Jokainen sai valita tunnelmiinsa sopivia helmiä ja rukoilla itsekseen jos halusi ja mennä sitten istumaan yksikseen. Puhuin siitä, kuinka itselleen kannattaa olla rehellinen, vaikka muille puhuminen avoimesti onkin kauheaa.
 
Bussissa ajattelin, ettei minusta ole nuorten kanssa olijaksi. Puhun vain omista ongelmistani ja raskautan heitä. Kadulla mietin ettei minusta oikein ole eläjäksi muutenkaan. Ja taas tapahtui se ihme, että kun annoin masentavien ajatusten rauhassa tulla, ne saavuttivatkin pohjan ja yhtäkkiä olin taas iloinen. Iltahan oli juuri meidän ryhmän näköinen, niin kuin työparini oli keittiössä sanonut! Mehän olimme mitä olimme epävarmuuksinemme ja en mä tiedä -vastauksinemme, pienine valituksinemme ja yhteisine muistoinemme ja hiljaisuuksinemme.
 
Merja Auer
 
Julkaistu tänään Naakkanetissä.