Istun sunnuntaiaamuna kuistin portailla lumityöt juuri tehneenä. Ilma tuntuu vähitellen lämpenevän, koska eilen illalla ja yöllä sataneen lumen ote alkaa pikku hiljaa irrota puiden oksilta. Lämpö on kuin kotiinkutsu lumihiutaleille.

 

Kotipihallamme on melko suuri paju, jonka oksistoon on kerääntynyt paljon lunta.

 

Tuolta tippui lunta… ja tuolta, hiljaa ja jotenkin niin kauniisti ja rauhallisesti. Aloitan samalla arvuuttelun. Mistähän seuraavaksi tippuu? Tuossa on niin raskas lumitaakka, että varmasti tippuu. Niin tai tuossa oksa roikkuu jo niin lupaavasti, että kohta putoaa iso kasa. Yritän arvata muutaman kerran, mutta en osu kertaakaan oikeaan. Melkeinpä alan harmitella huonoa arvausonneani.

 

Eivät nuo pienet asiat näytä menevän niin kuin etukäteen ajattelen. Järjestys ei ole ennalta arvattavissa.

 

Johtuneekohan ammatistani, mutta siirrän tuon edellisen pohdintani ihmiselämään. Tulemisemme, olemisemme ja lähtemisemme eivät ole meidän ”arvattavissa”. Järjestys kaikelle pysyy loppuun asti salassa. Ote elämästä irtoaa, kun on irtoamisen aika; usein yllättävästi ja liian aikaisin, ennalta aavistamatta, kuitenkin vuorollaan ja – näin saamme uskoa – ihan oikeaan aikaan.

 

 Lämpö, Isän Sydämen lämpö, meidät ajallamme tästä elämästä irrottaa kutsuen kotiin, niin kuin lumihiutaleen puun oksalta.

 

Eero