Katselin aamulla, päivän valjettua, metsää, jossa puut nuokkuivat raskaan lumen painosta. Näky on jotenkin epätavallinen meille etelän ihmisille. Pienet kimaltavat lumihiutaleet välkehtivät, kun aurinko tuli esiin pilvien raosta – tosin vain silmänräpäykseksi. Se oli äärettömän kaunista katseltavaa.

 

Mietin, kestävätkö hennot oksat painavaa taakkaa? Katsellessani lumikuormaista pihakoivua, näin siinä samalla ihmisen – niin kauniin, mutta miten hän kestää taakkojen alla?

Myöhemmin pieni tuulenvire oli ilmeisesti puhaltanut puustossa. Hitunen muutaman oksan lumikuormasta oli pudonnut ja hento oksa oli kohonnut aavistuksen ylemmäs. Näin minusta ainakin tuntui.

 

Mistä löytyisi tuuli puhaltamaan taakkaamme, niin että jaksaisimme?

”Kantakaa toistenne kuormia, niin toteutatte Kristuksen (rakkauden) lain”, sanoo Paavali. Siinäkö se tuuli on, rakkauden tuulenvire tai oikea puhuri?

 

Mietin nyt päättyvää vuotta ja kiitän. Kiitän taakkojeni kantamisesta ja niiden poispuhaltamisesta.

 

Eero