Puun oksalta tippui vesipisaroita hyvin hiljaa ja verkkaisesti venytellen, aivan kuin arasti varoen putoamasta liian nopeasti, aivan kuin haluten pitää mahdollisimman kauan kiinni omasta elämästään. Auringon säteen osuessa pisaroihin, ne säteilivät äärettömän kauniisti kaikissa sateenkaaren väreissä.

 

Katselin pitkään näitä häikäisevää kauneutta heijastavia vesipisaroita. Kauneus ei ollut siinä, että ne aikanaan tulivat valmiiksi vaan siinä, että ne olivat. Pelkkä olemisen kauneus riitti vangitsemaan katsojan mielenkiinnon.

 

Nuo vesipisarat ”saarnasivat” minulle elämästä, jossa on sekä olemisen että tekojen aika. Siinä elämässä syntyminen tapahtuu ilman omaa ponnistelua, kasvu on olemista, joka säteilee ulkopuolelta tulevaa valoa ympärilleen täydessä loistossaan ja sitten ajallaan tarjoutuu myös hetki antaa itsensä toisten käyttöön niin kuin vesipisara, joka tulee virkistykseksi sitä tarvitsevalle.

 

Osaammeko ottaa oppia vesipisarasta, joka saarnaa, että jo levollinen oleminen ilman minkäänlaista ponnistelua on tärkeä ja välttämätön osa elämää – niin ja mitä luonnollisin asia?

 

Näitä mietin ja lähden nyt hetkeksi olemaan…

 

Eero