On sunnuntaiaamu. Olen nukkunut pitkään ja istunut lehden kanssa aamiaisella kauan. Nyt pitäisi valmistautua iltapäivän kasteeseen. Avaan tietokoneen sen sijaan, että avaisin kalenterin ja kirkkokäsikirjan. Katson sähköpostit, blogilistan ja Facebookista kaverien kuulumiset, pelaan hetken sudokua. Saman tein illalla viimeiseksi ennen nukkumaan menoa.

Tunnen mielihyvää, kun joku tykkää valokuvistani Facebookissa tai kirjoittaa oivaltavasti kuulumisiaan. Pakenen tylsiä tai yksinäisiä hetkiä internetin mahdollisiin maailmoihin. Haen tuttua mielihyvää toistamalla selailuani jatkuvasti.
 
 
On sunnuntaipäivä. Lähden töihin. Yksinäisyys ja alakuloisuus kurkkivat mieleeni. Poikkean kahville ja suklaalle piristyäkseni.
 
 
On sunnuntai-ilta. Olen ottanut yli sata valokuvaa, osan pysäkillä odottaessani bussia Kaarinaan, ja osan kävellessäni illalla bussipysäkiltä kotiin.
 
Moneen päivään en kuvannut, kun olin hiippakunnan pappien kokouksessa jutellut monen tutun kanssa, ja huomannut, että osaan sentään sitäkin. Kirjamessuilla lauantaina toiveeni erään tapaamisen suhteen ei toteutunut. Kun yksinäisyys iski, aloin nähdä maiseman taas muotoina. Kamera oli pakko kaivaa esiin. Ilo palasi nähdessäni kuvaruudussa saman minkä aiemmin luonnossa.
 
 
Ihminen on rakennettu kaipaamaan hyvää, onnea ja iloa, yhteyttä itsensä ulkopuolelle. Ihminen on rakennettu tyrimään, menemään välillä äärimmäisyyksiin. Kirkossa puhutaan näissä kohdin Jumalan kaipuusta, joka piileksii jokaisen sisimmässä, ja synnistä, joka estää ketään olemasta täydellinen.
 
Psykologiassa puhutaan riippuvuuksista eli addiktioista. Ne voivat olla haitallisia tai harmittomia, henkisiä tai ruumiillisia. Mielihyvää voidaan hakea päihteistä, tupakasta, peleistä, läheisistä, seksistä, shoppailusta, sokerista… netistä ja valokuvaamisesta. Lähes kaikki ihmiset ovat jossain määrin jostain riippuvaisia. Palaamme takaisin tuttujen iloa tuottavien asioiden ääreen uudestaan ja uudestaan.
 
Joskus riippuvuus kasvaa ongelmaksi asti. Himoitun asian tavoitteleminen kasvaa merkitykseltään niin suureksi että kaikki muu menettää merkityksensä.
 
Poika ja miniä joutuivat odottamaan lupaamaani iltapalaa, kun kuvasin kotimatkallani kaikki katukäytävällä näkemäni roskat.
 
 
Merja Auer
 

Kaarina-lehteen 6.10.2010