Voi olla, että joillekin muille papeille tapahtuu tällaista jatkuvasti. Olin Turussa seurakuntien toimitalolla päivystämässä. Siellä ei yleensä kukaan käy pappia tapaamassa, joten tein kaikenlaisia pikkuhommia, joita olin joskus luvannut hoitaa, lykätäkseni lehti-ilmoitusten tarkistamista mahdollisimman kauas tulevaisuuteen.

 

Silloin sihteeri tuli kysymään, voisinko tavata ihmisen, joka haluaa puhua papin kanssa. Kyllä voisin, sanoin, ja kasasin paperini siisteihin pinoihin. Ihminen tuli, kättelin hänet. Hän kertoi tarinansa, joka häntä ahdisti. Minä vain kuuntelin, ja kuunneltuani sanoin sen mitä osasin. Ja hän lähti iloisena luotani. Enkä minä ollut hänestä huolissani. Hän kohtaisi varmaan vielä muitakin kuuntelevia ihmisiä tiellänsä.

 

Tällaista olen koko kymmenvuotisen pappisurani toivonut ja vältellyt, kun en ole uskonut osaavani. Ja se olikin ihan helppoa. Ei tarvittu muuta kuin että olin lakannut pelkäämästä, etten osaisi sanoa mitään toisen kipeästä tarinasta. En vieläkään aina osaa sanoa mitään, mutta en enää pelkää sitä. Olin myös lakannut kantamasta vastuuta toisen ihmisen koko elämästä. Olin suostunut luopumaan mahdottomasta tehtävästä.

 

 

Tuollaisesta kohtaamisesta tulee joulu mieleen. Siinä on samaa yksinkertaisuutta ja koruttomuutta kuin matkan vaivoissa syntyneessä Jumalan Pojassa. Jumalan rakkaus ilmestyi keskelle pimeää yötä ja tilapäistä yösijaa. Häntä ihmettelivät ensin satunnaiset yötyöläiset ja sitten pistäytymään tulleet muukalaiset.

 

Vapahtajaakaan ei voinut kukaan kahlita ja holhota loputtomiin. Jo kaksitoistavuotiaana hän kulki omia teitään ja huolestutti vanhempiaan. Aikuisena hän kierteli ympäri maata vailla vakituista asuntoa ja monen mielestä mieltä vailla. Hänet tavattuaan monen elämä muuttui.

 

David Adamin kokoamassa kelttiläisten rukousten kirjassa Maja erämaassa joulua kuvataan näin:

 

Sinä olet outo, olet surkea,
sinä olet kerjäläinen ovella.

Sinä olet kulkuri, sinun on nälkä,
olet vailla kotia ja yösijaa.

Olet outo mies, menettänyt järkesi.
Olet lapsi, itkemässä hätääsi.

Olet toinen ihminen, pyrit luokseni.
Sinä synnyt minussa, jos avaan oveni.

 

Mitä se tarkoittaa? Ehkä pysähtymistä kuuntelemaan omaa itseäni, toista ihmistä ja raamatunkertomuksia, jotka antavat elämälleni merkityksen. Ehkä oman outouteni tunnistamista ja siihen suostumista.

 

Toisinaan saatan hetken ajan tunnistaa toisen yhtä oudon. Silloin maahan laskeutuu rauha ja sydämeen ilo.

 

 

Merja Auer 

Kirkon kulmilta -kolumni Kaarina-lehteen 23.12.2009