Tänään, vapaapäivänä, pakkasin reppuun kahvitermoksen ja pari leipää (ja kyypakkauksen ja istuinalustan ja vettä ja huivin ja...ihmeen paljon sopii pieneen tilaan). Laitoin jalkaan kunnon kengät, otin sauvat talon seinustalta ja lähdin. Kävelin Vaarniemeen, kiipesin korkealle kalliolle ja ihailin upean loppukesän päivän maisemia tornista. Oli niin lämmin, että melkein t-paitakin oli liikaa. Söin osan eväistä ylhäällä kallioilla.

Jatkoin matkaa Torppalan läpi Ala- ja Yli-Lemun välisille pelloille, seurasin Pyhän Katariinan retkeilyreittiä. Pelloilla oli kaunista. Vasemmalla puolella polkua tuleentui vehnä, oikealla ehkä ohra. Hyönteiset surisivat, tuuli viilensi oloa. Silmä ja sielu lepäsi aukeilla pelloilla: oli tilaa olla ja hengittää. Oli lähes hiljaista. - Vieläkin se rauha viipyy minussa.

Siinä kulkiessani muistelin, että onkohan tämäkin peltoaukea niitä, joille on kaavoitettu asutusta? Kuinka  monta vuotta vielä kaarinalaiset saavat nauttia tästä autuudesta? Minä vuonna maaseutumainen polveileva peltoaukea on muuttunut talomereksi? Missä silloin silmä, mieli ja sielu voivat kokea avaran maiseman rauhaa? Kuinka kauas täytyy mennä, ehkä jopa muuttaa?

Nautin vielä meren sinestä, Hantuntien auringonpaisteesta, valosta ja varjosta. Kotiin tultuani laitoin uimapuvun päälle, otin vaihtovaatteet kassiin ja ajoin (autolla) retken päätteeksi uimaan.

Kaarinassa on kauneutta ja tilaa - vielä. Kunpa olisi tuleville sukupolvillekin.

Pirjo