Kun tuo kaipuu raivaa tilaa, niin jäljelle ei jää ”ei mitään”, vaan löydämme hiljaisuuden saarekkeita, joissa meille avautuu mahdollisuus pysähtymiseen ja kohtaamiseen.

 

Hiljaisuuden saareke on hetki ajassa, mutta se on myös paikka. Se on nojatuoli – ”kutsuvana hiljaisuuden saarekkeena” – niin kuin Owe Wikström kirjoittaa kirjassaan ”Läsnäolon taito”. Lisään tähän joukkoon vielä puutarhakeinun. Hiljaisuuden saareke on hetki ja paikka, missä ei tehdä vaan ollaan.

 

Tällaisia asioita päässäni pyörittäen, itsekseni puutarhakeinussa istuen, ajattelin kirjoittaa jotakin kaunista elämästä tähän blogiin. Silloin vieressä kolahti. Pieni rastaanpoikanen lensi suoraan ikkunaan. Joskus olen ”pelastanut” linnun hengen pitämällä sitä hetken käsissäni, niin että se selviää ensishokista, mutta tässä ei enää ollut mitään tehtävissä.

 

Pyysin rastaalta anteeksi, että olimme rakentaneet talomme suoraan sen lentoreitille.

 

Hiljaisuuden saarekkeella syntyi kohtaaminen, mutta täysin odottamattomasti. Näinhän asiat usein näyttävät tapahtuvan. Pitäisikö siis kirjoittaa jotakin (kaunista?) kuolemasta? Enpä taida nyt kirjoittaa kummastakaan. Nyt olen vaan…

 

Eero