Kotimaa24-blogissa on virinnyt vilkas keskustelu ehtoollisesta. Keskustelu jatkuu ainakin Lassen ja minun yhteisessä blogissa siellä. Laitan tähän juuri sinne laittamani kirjoituksen:

Turussa on uutisiin liittyen käsite ”virallissii muttei torellissii”. Tämän sanaparin voi nyt virinneen ehtoolliskeskustelun perusteella todeta koskevan myös ehtoollista. Edellisen blogikirjoitukseni ensimmäisessä kommentissa Kari Kopperi toteaa tämän omalla tavallaan: "On aiheellista, että tästä teemasta käydään kunnollinen keskustelu, sillä kirkkomme ehtoollisteologia ja seurakunnallinen käytäntö näyttävät usein olevan ristiriidassa." - Olen samaa mieltä sekä keskustelun tarpeesta että ohjeiden ja käytännön ristiriidasta.

 

Vähän myöhemmin Kopperi jatkaa: "Suomalaisessa ehtoollisopetuksessa yleinen "in usu" -näkemys on asiantuntijoiden mukaan peräisin Melanchthonilta ja levinnyt puhdasoppisuuden ja valistuksen kautta "moderniin" luterilaiseen ajatteluun. Näkemys on sopinut hyvin valistuksen jälkeiseen rationalismiin, jossa ei haluta pohtia ehtoollisaineiden teologiaan ja käyttöön liittyviä sisällöllisiä kysymyksiä."

 

Minut on - siis ilmeisesti valistuksen jälkeisessä rationalismin hengessä - kasvatettu ja opetettu uskomaan, että ehtoollisella leipä on Kristuksen ruumis ja viini Kristuksen veri. Minulle on opetettu, että ne eivät kuitenkaan muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, ja että ehtoollisen jälkeen ne jälleen ovat tavallista leipää ja viiniä.

 

Kaikkien niiden seurakuntien ehtoolliskäytännöt, joissa vuosikymmenten mittaan olen toiminut, ovat kuvastaneet edellä mainittua käsitystä ehtoollisesta. Pappisvihkimyksen yhteydessä 1988 ja seurakunnassa sen jälkeen opetettiin lukemaan vain yhdet asetussanat, eikä yksikään esimies ole 2000-luvulle tultaessakaan antanut ohjeita ehtoollisaineiden jälkikäsittelystä. Havaintojeni mukaan vain hyvin harvassa hiippakuntamme seurakunnassa käytetään korporaaliliinaa, luetaan jokaiselle ehtoollisleipä- ja viinierälle erikseen asetussanat ja säilytetään mahdolliset ylijääneet ehtoollisaineet erikseen. Samanaikaisesti kirkon viralliset suositukset ja ohjeet ovat jo 1970 luvun lopulta – niin kuin minulle nyt on selvinnyt - kuvastaneet toisenlaista käsitystä reaalipreesensistä. Luther-tutkimuksen mukaan se näyttää siis olevan luterilaisempaa kuin minulle ja monille muille opetettu.

 

Piispainkokouksen ohjeet ja suositukset koskien ehtoollisenviettoa on meidänkin seurakunnassamme luettu vuoden 2000 oppaasta. Käytännössä ne eivät ole toteutuneet. Ne eivät ole toteutuneet, koska ne ovat tuntuneet hämmentäviltä ja vierailta. Ne eivät ole vastanneet seurakunnan käsitystä ehtoollisen luonteesta. On vaikea ymmärtää, että satojen vuosien ajan meillä vallinnut käytäntö nyt ei enää olisikaan ”oikea”, ettei siten, yksinkertaisesti ja koruttomasti, voisi ehtoollista asettaa ja viettää.

 

Jos papiston ja seurakunnan perusvakaumus muuttuu, ulkonaiset tavatkin voivat muuttua. Silloin virallisesta voi tulla todellista.

 

Pirjo