Joskus hätkähdän, kun kuulen nuo sanat vaikka samalla kohta jo myönnän, että niiden kuuleminen tuntuu hyvältä.  Hätkähdän, sillä ajattelen, että näkeekö tuo toinen ihminen lävitseni ja huomaa elämäni olevan sellaisessa jamassa, että tarvitsen erityisen paljon apua? Itsellenikin tulee joskus ajatus, että uskallanko sanoa nuo sanat ilman, että minut käsitetään väärin.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Miksi tuo kysymys hätkähdyttää? Ensireaktioni on joskus nimenomaan tuo mainitsemani: tarvitsenko todella muiden apua. Saatan joskus mielessäni jopa vastustella ajatusta: "kyllähän mä jaksan, ei tässä mitään tarvita." Koen siis rukouksen joskus sairaanhoitona, jopa eräänlaisena nöyryytyksenä – tosin nykyään aina vain harvemmin ja harvemmin – kun ne omat voimat eivät riittäneetkään.

 

Eikö rukous parhaimmillaan kuitenkin ole kuin ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa? Ennen kuin kipu iskee, ennen kuin lääkettä tarvitaan. Silloin rukous on kuin kävelysauvat kunnon ylläpitämiseksi, hyvä ruokavalio sairauksien estämiseksi tai influenssarokotus tulevan talven varalle.

 

Huomaan myös rukouksen joskus olevan – kokonaisvaltaisesti jonkun ihmisen tai vain yksittäisen asian kohdalla – kuin saattohoitoa. Lempeää vierellä olemista silloin kun sanat loppuvat eikä niitä edes tarvita. Kun inhimillisesti katsoen kaikki on käyty läpi ja jäljelle jää vain sanaton hiljaisuus ja täydellinen antautuminen Vastaanottajan syliin. Ja jos jotakin soperretaan, niin soperretaan sanoja: tapahtukoon Sinun tahtosi Herra, vain Sinun tahtosi.

 

Sano vaan rohkeasti: mä rukoilen sun puolestasi, vaikkei diagnoosi sinulla aina olekaan selvillä. Riittää, että Jumalan tiedossa on, annatko ystävällesi silloin kainalo- tai kävelysauvat vai lohduttavan läsnäolon.

 

Eero