Minä juhlin tänään. Ostin punaisia tulppaaneja ja marenkikakun, laitoin ruokaa neljälle pojalleni. Yhdellä heistä oli kukkakimppu tuliaisinaan eilisen naistenpäivän kunniaksi.

Hyvästelimme vanhan raihnaan koiramme. Huomenna hän pääsee tästä maailmasta pois.

Kuopukseni muutti luotani viikko sitten veljensä kanssa kimppakämppään. Sekin tuntuu juhlalliselta.

Annoin pojilleni myös painotuoreet romaanit. Hämillään he selasivat niitä, ja kyselivät, mikä kaikki on totta. Jotain aina siellä täällä. Tarinan on ystäväni kirjoittanut minun tarinani pohjalta, ja se on silti pitkälti mielikuvituksen tuotetta. Näinkin asiat olisivat voineet mennä.

Kirja kertoo naispappeutta vastustavasta naisesta, joka kääntää takkinsa. Hänen avioliittonsa taitaa sen kestää, minun ei kestänyt.

Olen valmis luopumaan koirastani, olen ollut valmis lähettämään pojat omilleen jo abeina, olin valmis jättämään heidät isälleen mieluummin kuin elämään jatkuvassa ristiriidassa.

Kaarinan seurakuntaa en ole halunnut jättää. Täällä on tilaa olla omanlaisensa ja ottaa välillä tarvittavaa etäisyyttäkin. Ei ole pakko jaksaa. Siksi on mahdollista jaksaa.

Lastenkin kanssa välit paranee, kun ei nähdä päivittäin.

 

Merja