<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Eräs lyhyen papinurani huikeimmista kohokohdista osui eiliseen päivään. Kirkkoherra-Pirjo pisti alulle ajatuksen, että kutsumme esittäytymään juuri kastetut uudet seurakuntamme pienet (ja miksei joskus isotkin) jäsenet vanhempineen messuun sinä sunnuntaina, jolloin heidän nimensä luetaan kirkossa ja heidän puolestaan rukoillaan. Tämä toteutui meillä nyt ensimmäistä kertaa.

Pikku Aleksandra oli vanhempineen messussa ja sain esitellä uuden seurakuntamme jäsenen koko läsnä olevalle seurakunnalle. Sain pidellä pientä ja suloista lasta sylissäni samalla kun toivotimme hänet tervetulleeksi aplodien saattelemana. Luulen (tai itse asiassa tiedän), että muutama silmäkulma kostui siinä hetkessä.

Tuo hetki julisti minulle vahvasti seurakuntayhteyden – seurakuntaperheen – merkitystä. Koin messussa sellaista yhteyttä ja keskinäistä lämpöä ja rakkautta, jota en ole juuri koskaan aikaisemmin samalla tavalla kokenut. En voi muuta kuin kiittää saamastani palvelutehtävästä, suuresta lahjasta.

Eero-pappi