Istun rättiväsyneenä kannonnokassa puunkeruu-urakan keskellä. Ympärillä on aivan hiljaista ja hyvin verkkaista. Aurinko lämmittää mukavasti kasvoja ja talonnurkalla pyörii sähkömittarikin kukkaroa lämmittävän verkkaisesti. Kalenterissani lukee tämän päivän kohdalla ”loma”.

 

Silloin siinä jäseniäni lepuutellessani, ihan kuin yhtäkkiä, jostakin kaukaa hulmahtaa sielun sisimpään saakka ulottuva huuma – kiitollisuuden järisyttävä huuma. Tässä saan olla, tässä istua ja nauttia, täysin ansaitsemattomasti, ihan ilmaiseksi.

 

Mielessä pyörivät kiitollisuuden aiheet eikä niitä osaa sanoittaa. Sanoittakoot siis muut:

 

”Kiitos, kun saan tässä olla…

kiitos kun saan levähtää…

kiitos kun saan voimaa jolla…

opetella elämään…

(Anna-Mari K. ja Pekka S.)

 

Jatkan vielä hetken työtäni. Osa syksyllä karsimistani ja keräämistäni rungoista on vielä lumen alla enkä niitä löydä. Täytyy sietää ajatusta siitä, että kaikki ei ole heti saatavilla, vaan on myös hyvä jäädä odottamaan oikeaan aikaa. Otan näin vaarin ystäväni hyvästä neuvosta. Rentoudun siinä, mitä minulla on, en siinä, mitä joskus ehkä tulee olemaan. Näin opettelen – tosin pienin askelin – elämään juuri sitä, mikä minulle on annettu… tätä päivää.

 

Lähden vähitellen kotiinpäin ja teen matkallani hankeen lumienkelin. 

Eero