Pistin pipon päähän, talvihaalarit niskaan ja menin ulos istumaan pikku hiljaa hämärtyvään ja koleaan kevätilmaan. Sain aivan eturivin paikan ja alan kuunnella konserttia.

 

Mustarastaan, tuon Metsien Vivaldin, huilu soi monenlaisia melodioita, välillä kuin kauniisti keinuen, välillä äksyillen – tai jopa ihan kuin hädässä ollen – korkealta käskien ja valittaen. Huilu soi aivan kuin vaistoten myös ihmiselämän kulun – sen myötä- ja vastamäet.

Huilu soi melankolista iloa.

 

Välillä mietin, kutsutko vai karkotatko laulullasi muut lajikumppanisi? Ilmeisesti teet molempia; kumppaniasi etsien ja kilpailijoitasi karkottaen. Elät elämääsi Luojasi antamassa tehtävässä: lisäännyt ja täytät sekä maata että ilmaa ja Luojasi sinua tehtävässäsi siunaa.

 

Samalla tarjoat meille sivullisille mitä huikeimman konserttielämyksen.

 

Pitänee mennä vielä kuuntelemaan konsertin jälkinäytöstä, jota muut linnut tuntuvat aivan kuin vaieten odottavan. Siis... pipo päähän, haalarit niskaan ja menoksi…

 

 

Eero