Tuollaista otsikon mukaista vastausta tyrkytän tällä hetkellä usein, kun minulta kohteliaasti kysytään: mitä kuuluu. Kysymys on ”haasteellinen”, jos sen ottaa tosissaan ja todella malttaa myös kuunnella, mitä kysytyllä on sanottavaa. Niin, muutakin sanottavaa, kuin että hyvin tässä menee, vaikka sydän sisällä voi käpristellä vaikka minkälaisessa ahdistuksessa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Oletko valmis esittämään tuon haasteellisen kysymyksen odottaen siihen myös aitoa vastausta: kuten sotaa ja rauhaa. Tai, niin kuin eräs vastasi minulle kysymykseni jälkeen: tahdotko todella tietää?

 No… tämä kirjoittelu on retorista pohdintaa, johon odotan vastausta itselleni vain itseltäni.

 

Viikkomessun esirukouksessa rukoillaan mm. näin: ”Anna rauhasi niille, joiden tyyneyden taakse kätkeytyy ahdistus.”

Silmämme eivät näe sinne, mihin Jumalan katse yltää; kaiken taakse, elämisemme syvimmille juurille. Voimme edellisin sanoin rukoillen ”katsoa” Jumalan silmin kauemmaksi, kuin näemme ja aavistella, mitä tyyneyden alle on voinut kätkeytyä.

 

Uskontunnustuksessa tunnustamme uskomme pyhien yhteyteen. Eikö tässä juuri ole sitä yhteyttä: tahto todella tietää, mitä sinulle kuuluu.

 

Eero