<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Silti kävelen välillä hautausmaalla mielelläni. Tänä vuonna halusin ehdottomasti mennä pyhäinpäivänä eräälle haudalle, koska siihen oli suuri tarve. Minun oli saatava sytyttää kynttilä ensimmäistä kertaa äidin muistolle.

 

Veljeni haudalla käyn muutaman kerran vuodessa, ainakin pyhäinpäivänä ja jouluaattona. Huomaan tämän vaivaavan joskus mieltäni. Siellä pitäisi varmaan käydä useammin ja kohdata suru ja ikävä siinä kohdalla. Olen kuitenkin huomannut ja itselleni huomauttanut, että suru ei katso paikkaa. Haudalla käymisen sijaan olen muistanut veljeäni useasti pihallamme olevan sireenipensaan äärellä. Toin taimen hänen kuolinvuotenaan synnyinkodistamme omalle pihallemme. Siinä on välillä ollut hyvä hiljentyä, muistella ja kaivaa kyynel esiin jostakin kanavien syvyyksistä.

 

Viimeksi hautausmaalla kävellessäni mieleeni muistui tapaus melkein kahdenkymmenen vuoden takaa. Kuulin silloin kerrottavan, miten virolaisen ystävyysseurakuntamme Aarne-kirkkoherra oli ensivierailulla Paraisilla. Hän katseli kaunista hautausmaatamme ja totesi: ”Te pidätte hyvää huolta kuolleista, mutta mitenkäs on elävien laita?” Hymähdin tätä kommenttia ajatellessani. Tuo huomautus oli kuitenkin aikoinaan sen verran järisyttävä, että se ei ole jättänyt minua rauhaan vuosienkaan jälkeen.

 

Tässä ystävämme kysymyksessä on nimittäin jokaisen meidän yhteisömme – maamme, kuntamme, seurakuntamme – todellinen mittari. Mitenkäs on elävien laita? Mitenkäs on niiden ihmisten laita, jotka ovat päivittäin kanssamme ja joiden kanssa jaamme oman elämämme? Mitenkäs niiden, joista luemme tai kuulemme, usein tahtomattamme? Heidän, jotka ovat osa globaalia elämäämme, vaikka emme heitä tunne, emmekä koskaan tule tuntemaan. Tämä kysymys hakee meidän jokaisen kohdalla vastausta jossakin elämämme vaiheessa.

 

Toinen hautausmaavälähdys liittyy erääseen keskusteluun, joka lyhyesti kuului näin. ”Mitä sie hautausmaata kiertelet?”, kysyi mies kaveriltaan. Tuo toinen vastasi kysymykseen: ”Mie käyn siellä hävittämässä elämänhallinnan harhaa.”

 

Kun Jeesuksen vastustajat yrittivät hiljentää hänen kannattajiaan, niin hän sanoi heille: ”Jos nämä (opetuslapseni) olisivat hiljaa, niin kivet huutaisivat”. Tuntuu joskus siltä, että leposijoja katsellessani kivet huutavat minulle, koska olen itse niin usein vaiti enkä tahdo hävittää omaa elämänhallinnan harhaani. Siksi hautausmaalla on hyvä kävellä ja olla oppimassa.

 

Tuuli piiskaa viimeisiä koivunlehtiä maahan. Pitää mennä ne kohta haravoimaan, ja samalla keräämään pudonneet sireeninlehdet kasaan. Taidan samalla sytyttää kynttilän sireenipensaan juurelle heille kummallekin jo täältä lähteneelle, joita eniten tällä hetkellä kaipaan.

 

Näitä kirjoitin tänään ilmestyvässä Kaarina-lehdessä

 Eero