Eniten minä pidän papin työssä hautajaisista. Menen niihin yleensä hilpeällä mielellä. Ja kun joku läheltäni kuolee, ensimmäinen tunteeni on selkeä ilo: hän pääsi pois tämän ajan vaivoista.

Pitkään häpesin tunnemaailmaani, joka tuntui olevan vastakkainen muiden kokemuksille. Mutta mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän tapaan ihmisiä, joilla on samankaltaisia kokemuksia. Miksei jonkun pitkään kärsineen muistojuhlaa voikin rehellisesti värittää ilo, sen sijaan että yritettäisiin tavan vuoksi näyttää surevilta?

Joutuessani luopumaan jostakin ihmisestä tai asiasta joudun luopumaan tutuista kuvioista. Enää ei ole isää takapihalla piipun kanssa odottamassa tervehdystä, enää ei tarvitse huolehtia rutiineista, joita on vuosia tehnyt. Ei ole tavan tuomaa turvaa. Äidin kanssa joutuu ja saa opetella uudenlaista kanssakäymistä, kun hän on vapaa isän hoitamisesta.

Läheinen ihminen jättää kuollessaan suhteen toisen osapuolen yksin. Enää ei ole paluuta yhteisiin hetkiin, eikä enää voi korjata menneitä virheitä. Ne ovat kerta kaikkiaan menneitä. Enää ei tarvitse ottaa toista huomioon. Joutuu ja saa kuunnella itseään ja omia tarpeitaan. Mitä minä tahdon elämältäni nyt, kun se vielä jatkuu? Mitä kaikkea se minulle tarjoaakaan! Uusia ihmisiä, uusia matkoja, uusia näkökulmia...

Jokainen kohtaaminen ja jokainen päivä voi olla viimeinen. Jokaisesta tapaamastani ihmisestä ja elämästäni päivästä voin luopua iloiten. Tänään tällaista, huomenna ties mitä.

Merja Auer

Julkaistu tänään Naakkanetissä.