Pari viikkoa sitten Pietarissa Aleksanteri Nevskin luostarikirkossa pysähdyin hetkeksi jonoon tuohusmyyjän tiskille ennen kuin tajusin, etten halunnut ostaa tuohuksia. Liturgia oli käynnissä. En osannut keskittyä lauluunkaan. Katselin ihmisiä, huivipäisiä naisia ja nuoria salkkumiehiä, jotka luontevasti tervehtivät ikoneita ja suutelivat niiden kehyksiä. Kiertelin katsomassa ikonien kasvoja. Totisia kaikki, kärsivällisiä, jotkut kärsiviäkin. Tuleeko ihmisestä, joka kohtaa jatkuvasti tyynet kasvot, kärsivällinen itsekin? 

Jumalanäidin ikonin edessä korokkeella kelli kissa selällään. Valtavan vatsan kahta puolta sen jalat olivat kippurassa kohti kattoa. Ensin luulin sitä kuolleeksi, sitten sairaaksi, mutta se vain odotti että jotain syntyisi. Kärsivällisessä, laulavassa, vahtivassa kirkossa ihmisten tullessa ja mennessä. 

Toivottavasti tähän blogiin syntyy monenlaisia tarinoita erilaisten ihmisten erilaisilta taipaleilta, sillä tarinoista on mukava peilata itseään ja omaa elämäänsä. Tulee kenties oivaltaneeksi jotain uutta tai muistaneeksi jotain tärkeää. Tarinan jakamiseen ei tarvita erityislahjakkuutta, vaan ennemminkin avointa mieltä.

t. Merja