Mitä oikein tahdon ihmisten tekevän minulle, jotta osaisin kohdella heitä Kultaisen säännön mukaisesti? 

En tahdo tulla käärityksi pumpuliin. Kärsin kun asioista ei puhuta, mutta tunnelmasta huomaa, että joku on jostain harmissaan tai muuten jättää sanomatta jotain, mikä kuitenkin sitoo hänen ajatuksensa. Olen lisäksi ehkä tavallista huonompi huomaamaan, mistä on kyse, jos kukaan ei sano suoraan.

Tahtoisin siis kuulla asioista, jotka ärsyttävät, silloinkin kun joudun kuulemaan, kuinka ärsyttävä itse olen tai ymmärtämätön tai miten olen jotakuta loukannut. Mieluummin haluan tulla loukatuksi kuin jäädä ymmälle toisten vaietessa ympärillä.

En tahdo kuitenkaan olla syyttä haukuttavana, enkä ehkä ylipäätään voimakkaiden tunteenilmaisujen kohteena. Kärkevänkin kritiikin kestän, jos se tulee asiallisesti.  (Asiattomastakin kyllä kieltämättä nautin joskus, samoin kuin luonnon myrskyistä. Vavahduttavaa.)

Tahtoisin siis uskaltaa antaa suoraa palautetta muillekin. Yhtenään kuitenkin törmään ajatukseen, ettei toista ihmistä saa loukata. Kaikkea saa tehdä, kunhan ei loukkaa ketään. Pitäisi puhua vain kauniista ja iloisista asioista eikä ikävistä mitään. 

Sehän on käytännössä mahdotonta, tai ainakin epärehellistä. Elämä on sekä kaunis että ikävä. Jos on jostain asiasta jotain mieltä, pahoittaa usein sen mielen joka ajattelee toisin.

Tahdon puhua harmini ulos ja tehdä sen loukkaamalla toisia mahdollisimman vähän. Silloin kiitoksillani ja kehuillanikin on todellisempi pohja kuin jos yrittäisin vain kehua ja kiittää kaikkea minkä kohtaan.

Merja Auer
 

Julkaistu tänään seurakuntayhtymän Naakkanetissä.