Minulla on moniin asioihin äärettömän suuria ennakkoluuloja. En aina tiedä, mistä ne tulevat, mutta yleensä niihin liittyy jokin päätöksiini vaikuttava spontaani reaktio, aikaisempi kokemus tai ennakkokäsitys. Yksi tällainen ennakkoluulojen herättäjä oli viime syksyn suosituimpiin tosi-TV ohjelmiin kuulunut Diili.

En katsonut yhtään ohjelmaa ja syynkin luulen tietäväni. Etukäteismainoksessa nimittäin ohjelman vetäjä Hjallis Harkimo – todennäköisesti ohjelmaformaattiin kuuluvaan muottiin sitoutuen ja eräänlaista kovanaamaa esittäen – tokaisi yhdelle kilpailijalle hjallismaisen närkästyneenä: ”H****tti, tässä elämässä pitää olla nöyrä!”

Kommentti tuossa asiayhteydessä hätkähdytti ja jopa suututti, sillä oma käsitykseni nöyryydestä on ollut hiukan toisenlainen. Nöyryys ei mielestäni ole ase, jota käytetään toisen ihmisen voittamiseen. Olkoonkin, että kysymyksessä on vain leikkimielinen kilpailu.

Ihan aiheellisesti voi nyt sanoa, että on turha kritisoida ohjelmaa, jota ei ole katsonut. Myönnän, että näin on.

Ohjelma jäi kuitenkin kiinnostamaan ja siksi selailin siitä lisätietoja netistä. Siinä surffaillessani päädyin uudelleen tuohon Hjalliksen kommenttiin ja luin sen tällä kertaa kokonaan. Se nimittäin jatkui näin: ”Sä olet ylimielinen, sä et kuuntele ihmisiä”. Nyt koko juttu kolahtikin jo ihan toisella tavalla. Se alkoi itse asiassa kiinnostaa niin, että melko varmasti tulen seuraavan tuotantokauden ohjelmia katsomaan.

Piispa Eero Huovinen sanoi aikanaan Punainen lanka ohjelmassa, jossa keskusteltiin vuoden 2005 tsunamikatastrofista ja onnettomuudessa mukana olleiden kohtaamisesta, että ihmisellä pitää olla suuret korvat. Saman on kiekkolegenda Juhani Tamminen sanoittanut yhdessä valmennusseminaarissa näin: ”Jumala on antanut meille kaksi korvaa ja yhden suun, joten niitä tulee käyttää siinä suhteessa”.

Totuus ei näköjään kuulu ainoastaan lasten ja imeväisten suusta, vaan myös arvostettujen ja kiisteltyjen aikuisten ihmisten sanomana. Sanoma totuudesta tuntuu näillä kolmella miehellä olevan siinä, että tarvitsemme nöyryyttä toisen ihmisen kohtaamisessa. Niin… ja tuo nöyryys löytyy – suurissa korvissa, kuuntelemisessa sekä suun ja korvien käyttämisen oikeassa suhteessa. Näin on tilanteesta riippumatta, kaikissa olosuhteissa.

Keskikouluaikana yhdessä aamunavauksessa kotiseurakuntani silloinen kirkkoherra täräytti nuo otsikossa olevat sanat. Taisi käydä koulun liikuntasalissa silloin aikamoinen kohahdus ja supina. Ne olivat kuitenkin äärimmäisen tehokkaita sanoja, sillä ne muistuttavat minua aina siitä, keneltä nöyryyttä omaan elämään on löydettävissä. Anova saa, vielä tänäkin päivä – Jumala, auta!

Tämän kirjoitin Kaarina-lehden palstalle 3.2

Eero

Mietin, että olisi mielenkiintoista kuunnella sunnuntain saarnoja eri puolella Suomea, eri ihmisten puhumina, erilaisten taustojen ja elämäntilanteiden niitä värittäen. Teksti on Jeesuksen ensimmäisestä tunnusteosta, jossa hän muuttaa veden viiniksi Kaanaan häissä.

Niissä saarnoissa saattaa olla paljon selittelyn makua, näin arvelen. Päälause on: Jeesus muutti veden viiniksi, sivulause voisi alkaa sanoin, MUTTA se tarkoittaa sitä, että… Näin sanoma veden muuttumisesta viiniksi helposti… vesittyy.

Totuushan on kuitenkin se, että hyvää viiniä saatiin yhtäkkiä juhlapöytiin puoli kuutiota! Mitä sitä nyt pitää sen enemmin käydä selittämään! Suvereeni Jumala toimii niin kuin tahtoo.

Tämä saattaa olla sellainen teksti, jota on hyvä pohtia niin kuin Paavalikin teki: Hän meni yksinäisyyteen – Jumalan puhuteltavaksi. Sinne menen nyt minäkin, häneltä asioita kysellen ja ehkäpä vastauksia juuri omaan elämään saaden. 

Eero

Olin eilen sanajumalanpalveluksessa ja päällimmäiseksi mieleeni jäi kolme asiaa.

Yksi hyvä kohtaaminen uuden seurakuntalaisen kanssa. Tervetuloa seurakuntaan! Toivon, että löydät meillä paikan, jossa koet yhteyttä ja lähimmäisen rakkautta.

Toiseksi riparilaiset. Te rakkaat nuoret olette aivan upeita! Vaikka välillä ei keskittyminen tahdo venyä (ei se minullakaan venynyt 15-vuotiaana, ennemminkin paukkui), niin silti hiljennyitte, olin kuulevinani jonkun laulavan, rukoilitte Isä meidän…

Niin ja kolmanneksi Henkka-papin saarna. Upeaa saarnaa kuunnellessani ja sitä omaan elämääni soveltaessani ajattelin, ja vielä tälläkin hetkellä ajattelen, miten helposti ”bunkkeroidun” omaan ajatusmaailmaani ja heittelen sieltä toisten päälle milloin mitäkin. Ja joka kerta nuo heittoni (sanat, vaatimukset, toiveet, odotukset, kuuntelemiset, vaikenemiset…) osuvat ja jättävät jälkensä toiseen ihmiseen. Todellakin, joka kerta…

Siitä tuli minulle yhteyden, kiitollisuuden ja pohdinnan jumalanpalvelus – siinä oli hyvä olla.

Eero

Loppiaisen jumalanpalvelus eilen oli valmisteltu lokakuussa osana työntekijöiden hengellistä työyhteisöpäivää. Saarnaakin mietimme viiden hengen porukalla, vaikka sen lopulta yksin kirjoitinkin. Välillä on mukava pohdiskella asioita yhdessä, välillä yksin.

Merja

Olen huomannut, miten saarnan pohtiminen ja tekeminen tulee aina vaan vaikeammaksi. Mistäköhän sekin johtuu? Sain tänään puhua kahdesti Jumalan läsnäolosta elämässämme. Saarna löytyy tuosta vierestä, ”Kirkossa” kohdasta.

Yksi pihamme heikoimmista koivuista oli taipunut syvälle maata kohti lumipainon alla ja yritin varistaa lumet oksista. Toivottavasti se vielä kevääseen mennessä oikenee.

Luonnon kauneus mykistyttää edelleen.

Eero

Katselin aamulla, päivän valjettua, metsää, jossa puut nuokkuivat raskaan lumen painosta. Näky on jotenkin epätavallinen meille etelän ihmisille. Pienet kimaltavat lumihiutaleet välkehtivät, kun aurinko tuli esiin pilvien raosta – tosin vain silmänräpäykseksi. Se oli äärettömän kaunista katseltavaa.

Mietin, kestävätkö hennot oksat painavaa taakkaa? Katsellessani lumikuormaista pihakoivua, näin siinä samalla ihmisen – niin kauniin, mutta miten hän kestää taakkojen alla?

Myöhemmin pieni tuulenvire oli ilmeisesti puhaltanut puustossa. Hitunen muutaman oksan lumikuormasta oli pudonnut ja hento oksa oli kohonnut aavistuksen ylemmäs. Näin minusta ainakin tuntui.

Mistä löytyisi tuuli puhaltamaan taakkaamme, niin että jaksaisimme?

”Kantakaa toistenne kuormia, niin toteutatte Kristuksen (rakkauden) lain”, sanoo Paavali. Siinäkö se tuuli on, rakkauden tuulenvire tai oikea puhuri?

Mietin nyt päättyvää vuotta ja kiitän. Kiitän taakkojeni kantamisesta ja niiden poispuhaltamisesta.

Eero 

Olin unohtanut tänä syksynä ja alkutalvena kokonaan lintujen ruokinnan. Vasta viime sunnuntaina laitoin linnuille ensi kerran auringonkukan siemeniä. Tänään sain lahjan.

Neljän päivän odottelu palkittiin, kun ensimmäset linnut - talitiainen ja hömötiainen - tulivat syömään.

Kiitos lahjasta - se lämmitti

Aattoiltapäivällä puhuin (en tykkää sanasta saarnasin) Kuusiston kirkossa aattohartaudessa. Puhe löytyy tuosta vierestä "Hartauksia ja saarnoja" kohdassa. Toivon, että kirkkovieraat saivat kokea lämpimän hetken.

Eero

Voi olla, että joillekin muille papeille tapahtuu tällaista jatkuvasti. Olin Turussa seurakuntien toimitalolla päivystämässä. Siellä ei yleensä kukaan käy pappia tapaamassa, joten tein kaikenlaisia pikkuhommia, joita olin joskus luvannut hoitaa, lykätäkseni lehti-ilmoitusten tarkistamista mahdollisimman kauas tulevaisuuteen. 

Silloin sihteeri tuli kysymään, voisinko tavata ihmisen, joka haluaa puhua papin kanssa. Kyllä voisin, sanoin, ja kasasin paperini siisteihin pinoihin. Ihminen tuli, kättelin hänet. Hän kertoi tarinansa, joka häntä ahdisti. Minä vain kuuntelin, ja kuunneltuani sanoin sen mitä osasin. Ja hän lähti iloisena luotani. Enkä minä ollut hänestä huolissani. Hän kohtaisi varmaan vielä muitakin kuuntelevia ihmisiä tiellänsä. 

Tällaista olen koko kymmenvuotisen pappisurani toivonut ja vältellyt, kun en ole uskonut osaavani. Ja se olikin ihan helppoa. Ei tarvittu muuta kuin että olin lakannut pelkäämästä, etten osaisi sanoa mitään toisen kipeästä tarinasta. En vieläkään aina osaa sanoa mitään, mutta en enää pelkää sitä. Olin myös lakannut kantamasta vastuuta toisen ihmisen koko elämästä. Olin suostunut luopumaan mahdottomasta tehtävästä. 

Tuollaisesta kohtaamisesta tulee joulu mieleen. Siinä on samaa yksinkertaisuutta ja koruttomuutta kuin matkan vaivoissa syntyneessä Jumalan Pojassa. Jumalan rakkaus ilmestyi keskelle pimeää yötä ja tilapäistä yösijaa. Häntä ihmettelivät ensin satunnaiset yötyöläiset ja sitten pistäytymään tulleet muukalaiset. 

Vapahtajaakaan ei voinut kukaan kahlita ja holhota loputtomiin. Jo kaksitoistavuotiaana hän kulki omia teitään ja huolestutti vanhempiaan. Aikuisena hän kierteli ympäri maata vailla vakituista asuntoa ja monen mielestä mieltä vailla. Hänet tavattuaan monen elämä muuttui. 

David Adamin kokoamassa kelttiläisten rukousten kirjassa Maja erämaassa joulua kuvataan näin: 

Sinä olet outo, olet surkea,
sinä olet kerjäläinen ovella.

Sinä olet kulkuri, sinun on nälkä,
olet vailla kotia ja yösijaa.

Olet outo mies, menettänyt järkesi.
Olet lapsi, itkemässä hätääsi.

Olet toinen ihminen, pyrit luokseni.
Sinä synnyt minussa, jos avaan oveni.

Mitä se tarkoittaa? Ehkä pysähtymistä kuuntelemaan omaa itseäni, toista ihmistä ja raamatunkertomuksia, jotka antavat elämälleni merkityksen. Ehkä oman outouteni tunnistamista ja siihen suostumista. 

Toisinaan saatan hetken ajan tunnistaa toisen yhtä oudon. Silloin maahan laskeutuu rauha ja sydämeen ilo. 

Merja Auer 

Kirkon kulmilta -kolumni Kaarina-lehteen 23.12.2009

… jo nyt.

Valmistelen parhaillaan jouluaaton hartautta, joka on Kuusiston kirkossa. Jouluaatto tuo minulle usein samanlaisen tunteen. Aatto on vielä itse asiassa viimeinen adventin eli odotuksen päivä, vaikka joulu – tunnelmineen, lauluineen, joulurauhan julistuksineen jne. – tuntuu jo olevan tässä ja nyt. Ja niinhän se on minunkin kohdallani.

Ei vielä… kertoo kuitenkin, että huipentuma on vasta tulossa. Jo nyt… taas puhuu: kaikki on jo tässä.

Ihan niin kuin on ihmiselämänkin kohdalla.

Koko ihmisen elämä on tavalla tai toisella adventtia, jossa tuntuu vahvasti joulun tuoksu. Kahden maan kansalaisiahan tässä ollaan. Odotamme sitä, mikä on jo läsnä: Jumalan valtakunta elämässämme ja sydämissämme.

Tämä ihana joulun ja elämän paradoksi!

Joulurauhaa

toivoo Eero

Minunkin tieni vei sinne viimein, muutaman päivän reissulle joulukuun puolivälin paikkeilla. Kyseessä oli vapaa-ajan matka. Jätin työkännykän kotiin, en lukenut viiteen päivään sähköposteja enkä käynyt netissä. Pelkästään se teki hyvää. Hyvää teki myös yhtenä päivänä kirkkaalta taivaalta paistanut aurinko. Forum Romanumin liepeillä tuulettomassa paikassa söimme panineita, siinä oli lämmin. Illalla poskia suorastaan kuumotti.

Junassa lentokentältä Rooman keskustaan meitä vastapäätä istui espanjalainen pariskunta. Nainen luki kirjaa, jonka otsikkona oli Rooma kahdessa päivässä. Meillä oli matkat pois laskien käytettävissä noin neljä päivää. Siinä ajassa ehdimme kurkistaa olennaisimpiin. Asuimme aivan Vatikaanivaltion vieressä, joten Pietarin kirkon aukiolla kävimme monta kertaa. Colosseum, Palatinon kukkula ym. katsottiin myös. Vatikaanin museoon jonotimme reilun puoli tuntia. Siis joulukuussakin, sateisena maanantaiaamuna Roomassa on jonoiksi asti turisteja. Ei silti, sunnuntaina Pietarin kirkkoon pyrkivien jono ulottui koko valtavan aukion toiseen reunaan asti. Kirkkoon menoa hiukan hidastaa se, että jokaisen on kuljettava kuin lentokentällä turvatarkastuksen läpi.

Rooma on täynnä kirkkoja, joista monien alkuperä on hyvin vanha. Usean kirkon yleisilme oli minun makuuni raskas, barokkinen. Silmääni ja mieltäni viehättivät enemmän sellaiset kirkot, jotka olivat hiukan yksinkertaisia. Hotellimme lähellä oli Santa Maria del Rosario-kirkko. Paitsi, että siellä oli runsaasti Maria ja lapsi- kuvia, siellä oli myös erittäin runneltu ja haavoille lyöty Jeesus ristillä. Alhaalla alttarin vieressä oli patsaana Maria, jolle oli konkreettisesti laitettu miekka lävistämään sydämen. Kävimme ystävän kehotuksesta myös Trasteveren kaupunginosassa Santa Marian kirkossa. Siellä oli menossa messu, kirkko täynnä kaikenikäistä väkeä, vähän sellainen tuomasmessumainen meininki. Saimme käteemme lapun, josta selvisi seurakunnan partiolippukunnan viettävän 25-vuotisjuhlaansa. Kirkon ovella oli sielläkin kerjäläisiä, mm. nuori äiti pieni lapsi sylissään. Tämän päivän madonna ja lapsi?

Kirkollista väkeä Roomassa näkee paljon: siisteihin papillisiin asuihin pukeutuneita patereita, eri sääntökuntien nunnia ja munkkeja. Paavia emme tavanneet.

Koskaan elämässäni en ole nähnyt niin paljon seimiasetelmia kuin tällä matkalla. Jokaisessa kirkossa oli omansa, lisäksi yleensä useita Madonna ja lapsi-kuvia. Kauppojen ikkunoissa oli seimiä. Vatikaanimuseossa oli valtavat määrät maalauksia, joissa oli Maria ja Jeesus tai koko pyhä perhe ja lisäksi muita pyhiä. Oli siellä sellaisiakin, joissa oli Marian ja Jeesuksen kanssa pyhä Katariina Aleksandrialainen.

Mitä jäi päällimmäiseksi? Kysymyksiä ja ihmettelyä. Mikä lienee upean historian merkitys tämän päivän italialaisille? Pitkään keisarien ketjuun ja pitkään paavien ketjuun mahtuu huonoja ja hyviä. Minkähänlaisia lienevät nykyiset - Italiassa ja maailmassa? Matkamme aikana Berlusconia heitettiin kirkon pienoismallilla. Kööpenhaminassa kokoontui ilmastokokous. Paniinien myyjä ei ollut kiinnostunut palautuspullosta. Hotellissa siivooja vaihtoi joka päivä pyyhkeet, vaikka me kuuliaisesti ripustimme ne telineille uudelleen käyttämisen merkiksi. Ja me tietysti lisäsimme ilmaston rasitusta lentäessämme...

Pirjo

Mika lähetti minulle maanantaina saarnansa blogiin laitettavaksi, kun sitä oli häneltä pyydetty. Luin sen ja otin nokkiini tällaisesta kohdasta: 

Tuletko sinä seurakuntaan varustautumaan taisteluja varten, joita käyt jumalattomassa maailmassa? Usein seurakunnassa istumisesta on tullut viihdettä varustautumisen sijaan. Jeesus haluaa lähettää meidät taisteluun, ja vielä eturintamalle. Onko seurakuntasi edes paikka, jossa saa oikeat varusteet Jumalan taistelua varten? Saarnatkin ovat usein liian älyllisiä, paperinmakuisia, kesyjä ym. Jos et ole löytänyt seurakuntaa, joka varustaa kristittyjä tehtäväänsä, etsi sellainen seurakunta! Varustautumisessa henkilökohtainen oma rukous Jumalan Sanan äärellä omassa rukoushuoneessa on ensiarvoisen tärkeä asia. 

Tuskailen nimittäin saarnojeni kanssa, soisin niiden olevan vähemmän älyllisiä ja enemmän elämänmakuisia. Olen myös ollut järjestämässä tilaisuuksia, joiden päätarkoitus on ollut viihdyttää – nauttia yhdessäolosta ja jakaa arkisia asioita, tulla sillä tavoin hoidetuksi ja lopuksi myös hartaudessa. Tulkitsin että minut suljetaan tässä oikeanlaisen seurakunnan ulkopuolelle. Mika kertoi eilen puhelimessa, ettei hän sellaista suinkaan tarkoittanut. Uskoin häntä ja lepyin. 

Olin ehtinyt kirjoittaa tuon edellisen ja pyysin Mikaa jatkamaan keskustelua siitä. Hän täsmentää kommentissaan kritiikkinsä kohdistuvan siihen että seurakunnat ylipäätään ovat liian ihmiskeskeisiä, sen sijaan että ne olisivat Jumala-keskeisiä. Hän toivoo keskustelun jatkuvan kirkon ja mm. saarnan tulevaisuudesta. 

Ymmärrän osittain Mikan huolen. Monet asiat tehdään seurakunnissa samoin kuin kaikkialla muuallakin, pelataan samoilla säännöillä. Ollaan kreikkalaisille kreikkalaisia ja juutalaisille juutalaisia Paavalin tapaan, jos katsoo asian kauniimpaa puolta. Mutta jos mekin markkinoimme itseämme lupaamalla vain kaikkea kivaa, evankeliumi syntisten armahtamisesta ei oikein mahdu kuvaan mukaan.  

Elämme kansankirkossa. Olemme Lutherilta oppineet, että Jumala lahjoittaa ihmiselle uskon kasteessa ja että Jumalaa palvellaan parhaiten hoitamalla arkiset askareet kunnolla. 

Tuntuu kuin Mika ja jotkut muutkin seurakunnassamme toivoisivat, että kirkkomme olisi jotain aivan muuta. Arvostan ihmisiä joilla on unelmia ja intoa elää niitä todeksi, mutta minua pelottavat kovin valmiit ja varmat unelmat, jotka kohdistuvat muitten ihmisten olemiseen ja uskoon. 

Miten tällaisessa tilanteessa keskustellaan rakentavasti?

Merja

Nyt on Mika Ostelankin saarna luettavissa Kirkossa-blogissa, linkki vasemmalla.

Omasta puolestani toivon, ettei kenenkään tarvitsisi lähteä etsimään parempaa seurakuntaa muualta, vaan oppisimme arvostamaan hyvinkin erilaisia tapojamme ymmärtää evankeliumi ja palvella Jumalaa.

t. Merja

"Jokaisesta pikkuruisimmastakin asiasta voi loistaa taivaan koko kauneus" , kirjoittaa Arkkimandriitta Vasieios.

Ylläolevan teksti on munkki Serafimin kirjasta "Vapaus", jota parhaillaan luen. 

Minulle Jumala ,Taivaallinen Isäni, on yhä selvemmin osoittanut noiden pikkuruisten asioiden tärkeyden. Taivaan koko kauneus on siis koko ajan läsnä. Aukaise siis silmäsi (kirjoitan nyt myös itselleni) ja näe se kaikki ympärilläsi!!!

Kirjoitan tätä nyt kotona piparintuoksun keskellä. Taivaallinen tuoksu!

Pohdin vapautta Itsenäisyyspäivän saarnassani, jonka tuosta vierestä, "Kirkossa-sivulta" löydät. Vapauskin voi koostua monien, monien pikkuruisten asioiden summasta. Eikä kokonaisuutta olisi ilman osia.

Tänään iloitsen vapaudesta kahden kynttilän palaessa pöydällä.

Eero

Olipa taas juhlallisen kodikas messu kaksine kuoroineen ja laulavine liturgeineen ja osallistuvine seurakuntineen. Saarna löytyy Kirkossa-blogista.

Merja

Seuraava teksti on julkaistu ensin Kaarinan kaupungin kantri-sivuilla.

Joulu ei taida monenkaan kohdalla tulla täysin valmistelematta ja odottelematta – ei ainakaan huomaamatta. Hyvää toki kannattaakin odottaa. Adventti on tätä odottelemisen aikaa.

Tuo sana ”adventti” sisältää mielenkiintoisen yhdistelmän. Sana on latinaa ja alun perin se tarkoitti sekä odottamista että myös seikkailua.

No, ei kai nyt sentään… eikö odottaminen ole aina tylsää, pitkäveteistä, kello ei käy, aika ei kulu. Seikkailuun taas kuuluu vatsanpohjassa oleva pieni tai vähän isompikin kutina, uuden etsimisen ja löytämisen halu.

Entäpä jos odottamisesta, adventista, tekisikin tänä vuonna seikkailun, josta voisi tulla, näin väitän, takuulla paljon mielenkiintoisempi kuin TV:n monenlaiset ns. seikkailusarjat.

Tähän seikkailuun tarvitset välineiksi nojatuolin, läsnäolosi ja aikaasi. Tähän seikkailuun lähdettyäsi tulet paikkaan, jota voisi kutsua aikataskuksi. Sinun omaan aikataskuusi, joka on tarkoitettu vain sinulle ja sinun käyttöösi ja jossa tutustut seikkailusi kohteeseen – itseesi.

Saat täysin itsekkäästi vain olla siinä sellaisena kuin sinut on luotu ja sellaiseksi kuin sinut on tarkoitettu. Pienen pieneksi paastoksikin tätä aikataskun hetkeä voisi kutsua. Hemmottele itseäsi hetken täydellisellä hiljaisuudella ja anna ajatustesi levätä.

Vähitellen adventin edetessä ja seikkailunälän ehkä kasvaessa, voisit etsiä tuohon hiljaisuuden luomaan aikataskuun myös muuta sisältöä, pohtien esimerkiksi mitä merkitsevät omalla kohdalla jouluevankeliumin sanat: ”Teille on syntynyt Vapahtaja” tai sanat joululaulusta: ”Sydämeeni joulun teen…”.

Näin voi Suuri seikkailu, adventure, adventti alkaa.

Seikkailumielellä, välillä omassa aikataskussa, hyvää joulun odotusta toivottaen

Eero

Saimme menneenä viikonloppuna vieraaksemme väkeä ystävyysseurakunnastamme Enköpingistä. Keskustelu ja yhdessäolo olivat monin tavoin rakentavia ja uskon myös, että saimme jakaa jotakin tärkeää omastamme toisillemme. Uskon pyhäin yhteyteen…

Päähäni jäi soimaan Kirkkoherra Anders Grapen pohdinta siitä, mitä ja mikä seurakunta on. Hyvä kysymys, sillä tätä tulisi meidän kaikkien silloin tällöin pohtia. Mitä ja mikä se on, jossa ja jonka eteen me teemme työtä – me kaikki niin palkolliset kuin monin tavoin vapaaehtoiset.

Samaa pohdimme tänään Paraisilla, eiku Länsi-Turunmaalla, kun Kari-piispa oli visitoimassa.  Kysymys elää, löytyisiköhän siihen vastausta?

Eilen sain viettää ”nostalgisia” hetkiä, kun olin puhumassa maataloustuottajille aiheesta, miten jaksaa paremmin työssä. En tiedä, mitä kuulijakunta sai, mutta itse juttua valmistaessa jouduin pohtimaan tuota työssä jaksamista taas kerran. Ehkäpä jotakin taas itsekin opin.

Syyssumuisessa tiistai-illassa

Eero

Olen saanut kuluvalla viikolla kokea, miten toisen ihmisen kohtaaminen kantaa. Välillä tuntuu, että tuollaisessa hyvässä kohtaamisessa katsoo aivan kuin pyhään ikoniin... niin ja niinhän siinä itse asiassa tekeekin!  Jumalan kuviksihan (ikoneksi) meidät on luotu.

Kohtaaminen voi olla järisyttävä, rakentava, kannattava... niin melkeinpä mitä vaan. Hyvä kohtaaminen - kasvokkain, sähköpostin välityksellä, puhelimessa - on Isämme meille antama lahja.

Ensi keskiviikkona (25.11) on viimeinen tämän syksyn "Syksyn pimetessä"-kirkkoilta. Iltojen teemana on ollut matka kohti kohtaamista. Oivalsin, että kohtaaminen ei tapahdukaan vasta sitten joskus, vaan tässä ja nyt, tämän elämän keskellä.

Oivalsin, ja nyt kiitän siitä.

Eero

Osallistuin hiippakunnan papiston päivään tänään. Kovasti siellä puhuttiin vuorovaikutuksen keskeisyydestä ja siitä, kuinka pitäisi olla valmiuksia erilaisten ihmisten kuuntelemiseen ja kohtaamiseen ja kaikenlaisista muista asioista jotka voisivat olla paremmin kuin ovat. Lopussa heitettiin ilmaan kysymys siitä, millainen olisi maanpäällinen paratiisi - mistä me oikein unelmoimme.

Kävelin Kristilliseltä opistolta kaupunkiin pimeää jokivartta pitkin tihkusateessa ja ajattelin, ettei sellainen maailma olisi hullumpi, jossa saisi olla välillä ihan hiljaa ja välillä jutella. Siellä voisi jutella välillä vaikeista asioista ja välillä mukavista ja olla välillä hankala ja välillä mukava. Siis suunnilleen tällainen maailma kuin tämä nykyinen on.

Merja

Minulla on tapana käydä aamulla lenkillä. Joskus lähden noin kuuden maissa, toisinaan on mahdollista lenkkeillä hiukan myöhemmin. Jos en lähde aamulla lähes heti herättyäni, lenkki jää koko päivältä mitä todennäköisimmin tekemättä.

Tänään lähdin 07.20. koiran kanssa. Jos ei olisi ollut koiraa, en ehkä olisi jaksanut lähteä ollenkaan. Ajattelin tekeväni vain pienen lenkin. Sää oli aika sopiva. Kun olin sauvonut noin 20 minuuttia, en malttanutkaan lopettaa. Kävelin Lemuntien tien yli ja jatkoin Pyhän Katariinan polkuja Vaarniemen suuntaan metsän reunaa. Siellä en ollutkaan kulkenut aikoihin. Nautin askelista, hengittämisestä, marraskuisesta metsästä. Tulin toista kautta takaisin ja nousin Sauhuvuorelle. Nautin vieläkin enemmän, pientä rasitusta, vaihtelevaa maastoa, kaunista. Mietin menneitä, niitäkin aikoja, kun poltettiin merkkitulia vihollisten merkiksi. Pohdin tulevia, siinä kävellessä suunnittelin kaikenlaisia  ja pyysin viisautta, rukoilin.

Kiitos Jumalalle luonnosta, joka hoitaa marraskuussakin, ja Kaarinan partiolaisille polkujen rakentamisesta ja kunnossa pidosta! Sain hyvän alun päivälle.

Pirjo

... sytytettiin tänä iltana Kaarinan kirkossa viimeisen vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten muistoksi.

Illassa oli kyyneleitä, itkun purskahduksia, kiitollisia ajatuksia, kaipausta, hyviä muistoja...

Ajattelen nyt tuota iltaa kiitollisena jokaisesta, jotka palvelivat tapahtumassa (Merja, Paavo, Pirjo, Tarina, Riitta-Kaisa, Riikka, Marja-Liisa, Henri) ja kiitollisena jokaisesta kirkkoon tulleesta. Samalla mietin, miten surua ylipäätään voi sanoittaa ja siitä puhua, kun se on niin henkilökohtainen asia.

Jotakin asiasta sanoitin puheessa, joka on myös luettavissa tuossa "Kirkossa" sivustolla.

Eero